13.1.2012

pätkiä elämästä

VAROITUS: seuraava teksti sisältää angstista mutinaa! Lopeta lukeminen nyt, jos olet turhan kriittinen ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia kohtaan.

Pohdiskelupostauksen aiheena tänään; menneet. Mulla tulee ajoittain tarve muistella parin kolmen vuoden takaisia tapahtumia, ja nimenomaan niitä sanoinkuvaamattoman kivuliaita kokemuksia. Esimerkiksi viime aikoina päässäni on pyörinyt eräs ystäväni, johon tutustuin syksyllä -09. Ne paikat joissa vietimme aikamme, ne elokuvat mitä katsottiin, ne biisit mitä kuuntelin tuolloin kun en painajaisiltani saanut nukutuksi... kaikki. Masennukseni oli tuohon aikaan erittäin voimakasta, enkä ollut kovinkaan hyvässä kondiksessa. Tämä ihminen tuntui kuitenkin saavan minut henkiin. Pidimme toisistamme ja viihdyimme toistemme seurassa. Minä ehkä liiankin hyvin. Masentuneille käy helposti niin, että he kiinnittävät elämänsä yhden ihmisen varaan ja lopulta putoavat oman hulluutensa takia - niin minullekin kävi. Tuli joulu, uusivuosi, tammikuu... ja päivä, jolloin kaikki romahti.

Keväästä tuli helmikuun lopulla loputtoman pitkä. En nukkunut enää, ja jos nukuin, näin samoja painajaisia yöstä toiseen tähän henkilöön liittyen. Vihasin tätä ihmistä, mutta vielä enemmän itseäni. Tein itselleni ja toisille asioita, joiden tiedostin olevan väärin, mutten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Vetäydyin koulussa ystävien seurasta, väkivalta astui taas peliin yli vuoden "kuivilla olon" jälkeen. Löin, potkin, purin. Pidin itseäni epäinhimillisenä olentona, petona, joka pitäisi sulkea koppiin. Vietin monet koulupäivät terkkarin vastaanotolla kun en ollut kykenevä olemaan mukana tunneilla. Lopetin syömisen. Päivittäinen ruoka-annokseni koostui lähinnä leipäpalasesta ja yhdestä lämpimästä ateriasta. Kouluruokani oli lasillinen maitoa, joskus ei sitäkään. En muista kuinka kauan tämä vaihe jatkui. Kevään mittaan edellä mainitut asiat kuitenkin laantuivat, mutta itseviha ja katkeruus eivät kadonneet. Huhtikuu, toukokuu, hänen syntymäpäivänsä. Tutustuin silloin kuluvan syksyn aikana myös hänen perheeseensä, ja kävin heillä silloin tällöin kahvilla. Nyt olin pitkästä aikaa ns. häntä varten sen katon alla. Hymyilin pitkästä aikaa aidosti onnellisena, kaikesta surusta huolimatta nautin olostani. Muutama päivä juhlien jälkeen juttelin tavalliseen tapaani hänen isosiskonsa kanssa (josta myös oli tullut minulle erittäin läheinen), ja sain kuulla aikamoisen ja odottamattoman uutisen. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että unelmat on tehty on toteutumaan.

Kesäkuu. Päivämäärä 04.06.10. Kirjoitin IRC-Gallerian blogiin; now I wish I just could die. Putosin toistamiseen saman asian takia, ja tällä kertaa se teki monin verroin kipeämpää kuin edellisellä kerralla. Minulla oli paha tapa etsiä syyllisiä, ja etsin niitä myös tällä kertaa. Vaikka osapuolia oli enemmän kuin me kaksi, kohdistin sen vihan pelkästään itseeni. Minä olen syyllinen, minä olen paha, minä tapoin kaiken. Kesä oli armoton, se vain jatkoi radallaan ja minä jäädyin. Koitti kripari, rippijuhlat... Kristinoppileiriltä jäi paljon hyviä ja kivoja muistoja, sain uusia kavereita ja tutustuin huippuihin tyyppeihin. Siinä yhteisössä oli turvallista, vaikka tunsinkin itseni usein ulkopuoliseksi. Erityiskiitosta suojelemisestani ansaitsee eräs ihana isonen, joka piteli minua kiinni etten heittäytyisi kalliolta alas tai tekisi mitään muuta typerää itselleni. Loppukesä oli normaalia kesälomaa, keräsin Ilosaarirockin aikaan kaupungilla pulloja ja tienasin hyvät rahat. Heinäkuun alussa otin snake bitesit, ja kävin taas ystäväni perheen luona kahvilla. Pakenin sinne yhä useammin hankalaa oloani kotona. Tunsin käyttäväni heidän kiltteyttään hyväkseni, ja olin jatkuvasti varuillani. Tunsin, että minua seurataan ja tarkkaillaan. Heräilin öisin kuiskauksiin ja nukahdettuani näin unta itsemurhasta.

Elokuu. Koulu alkoi, samoin todelliset ongelmat. Olin niin sekaisin, etten enää tiedostanut pahan oloni vakavuutta. Hänen ja hänen seuralaisensa näkeminen ei tuottanut enää kipua. Päivät, viikot. Turtaa. Kävin pitkästä aikaa isäni luona. Vähän puhetta, hän ei pitänyt vierailustani. Sunnuntai, 22.08. Sydän jyskytti tavallista nopeampaa, muistan äitini tulleen sanomaan että olen hänelle rakas. Kolahduksia, rapinaa. Tablettien vastahakoinen nielaisu ja kuivan veden maku.

Eräs tiistai. Heräsin sairaalassa muistaen kahdesta edellispäivästä vain hajanaisia muistikuvia. Minä olin vielä elossa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti