24.9.2014

The creative adult is the child who survived

Vietän usein edelleen sekavia tunteja maaten sängylläni pimeyden sylissä ja kuunnellen musiikkia niin kovalla että tärykalvojani särkee. Ahdistun edelleen samankaltaisista asioista ja tunteista, ja pelkään edelleen omaa reagointiani ja sitä tunnetta kun tuntuu että kehoni repeää liitoksistaan. Ajattelen usein olevani viallinen, liian raskas taakka kannettavaksi, itsekäs ja äärettömän typerä. En tahtoisi ilmaista mitään negatiivisia tunteitani, koska se aiheuttaa vain mieletöntä syyllisyyttä ja tunnetta etten ole tarpeeksi hyvä ja ehjä, normaali. Siinä missä ystäväni suunnittelevat yhteistä illanviettoa minä hyväksyn hiljaa sen faktan, etten ole vieläkään tarpeeksi vahva kohtaamaan pelkojani päihteisiin liittyen. Ja itken taas. Ja lisää. Ja lisää, niin kauan etten saa henkeä ja olen täysin turta. Kyselen itseltäni päivittäin olenko oppinut yhtään mitään, olenko sittenkään yhtään terveempi mitä vuosi sitten. Olen syksyn aikana saanut kohtauksia lähes päivittäin ja usein kaikki päättyy Miikan syliin, jossa lopulta alan rauhoittumaan ja itkun takaa kerron sana kerrallaan mikä minulla on hätänä. Sillä hetkellä minua hävettää ja surettaa, mutta joka kerran jälkeen tunnen suurta ylpeyttä edistymisestäni tunteiden näyttämisen ja niiden hallitsemisen saralla. Tunnen myös ylpeyttä hänestä, että olen saanut niin hienon, ymmärtäväisen ja vahvan ihmisen kumppanikseni. Pahoittelen usein sitä kuinka suuri vaiva ja huolenaihe olen, mutta silloin hän sanoo minulle ne sanat, joita en ole kuullut koskaan kenenkään muun suusta: "Minulla ei ole mitään hätää. Minusta tuntuu, että tunnet olevasi itsellesi suurempi vaiva kuin mitä todellisuudessa olet muille". Itken ja hymyilen, hän hymyilee takaisin. 

Minä paranen. Ennen kaikkea itseni, sitten läheisteni ja hänen takiaan.

12.8.2014

Luova tauko

Keskiviikko ei alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä. Sain ruokamyrkytyksen jääkaappiini homehtuneesta juustosta ja vatsani oli niin kipeä, että melkein harkitsin jääväni kotiin sen sijaan, että olisin palannut opiskelijan arkeen. Pitkä ja tehtävänsä loistavasti hoitanut sairaslomani oli tullut päätökseensä jo toukokuun lopussa, mutta luonnollisesti otin vapauden nauttia vielä kesälomankin (hain kyllä töitä, mutta eihän Joensuun kaupunki niitä tänäkään vuonna antanut). Tuntui hassulta astua pitkästä aikaa siihen rakennukseen ja asioiden pariin, jotka ovat viimeiset kaksi ja puoli vuotta olleet elämäni suurimpia stressitekijöitä. Torstai olikin sitten hyvin nukutun yön jälkeen aivan toisenlainen, sanonnankin mukaan täynnä toivoa enkä tuntenut oloani läheskään yhtä ahdistuneeksi tai epätietoiseksi. Perjantaina kävin läpi keskeneräiset, puuttuvat ja hylätyt suoritukseni ja laadin alustavaa toimintasuunnitelmaa eilen käytyyn palaveriin, jossa käsiteltiin enemmän kuinka jatkan tästä. Hämmästyin siitä kuinka pienien asioiden varaan olin jättänyt asiat roikkumaan ja suurimman osan kursseista saan yhdellä tai kahdella tehtävällä suoritettua eikä valmistuminen keväällä 2015 tunnu enää lainkaan epätoivoiselta päämäärältä. 

19.5.2014

En oo tunnoton tai tuskissani, mä oon askeleen edellä ajatuksiani

Tein blogille taas vaihteeksi pieniä taikoja enkä osaa päättää pidänkö aikaansaannoksestani vai en. Vaaleat sävyt olisivat kaikkein helpoimpia käsitellä, mutta olen niin kiintynyt mustan ja kirkkaiden värien comboon etten usko palaavani valkoisen pariin ihan vähään aikaan. Mitä teille muuten kuuluu? Kevät alkaa olemaan jo melko pitkällä eikä toukokuutakaan ole kuin hassut pari viikkoa jäljellä. Itselleni kesä on melko yhdentekevä osa vuodenkiertoa kun en ole mikään helteiden sydänystävä mutta kesätapahtumat kyllä vetävät puoleensa erityisesti tänä vuonna, kun seurustelen menevän ja sosiaalisen persoonan kanssa. Hänen ansiostaan olen uskaltautunut tulemaan ulos kuorestani ja tutustunut asioihin, jotka ovat olleet minulle täysin ventovieraita ja pelottavia, kuten isoissa porukoissa hengaileminen. Erityisen kiitollinen olen niistä ihmisistä joihin olen hänen kauttaan tutustunut ja että he ovat ottaneet minut hyvin vastaan. Olen silti edelleen hieman arka ja vetäytyvä ja saatan kieltäytyä mahdollisuuksista tavata heitä pelkkänä päähänpistona, mutta kehityn siinä koko ajan. 

Vointini on tässä parin viime viikon aikana mennyt kevyttä alamäkeä ja olen ollut jatkuvassa stressitilassa, koska huoli omasta isästä on suuri. Hänellä on krooninen sairaus, joka oireilee nyt pahemmin kuin koskaan ja on todella vaikeaa nähdä aina niin vahva ja peräänantamaton mies henkisesti että fyysisesti heikoilla, mutta tämän päiväisen puhelun mukaan vointi on hitusen parempi. Hänelle on sairaalassa paikka jos vielä tämä viikko on samanlaista kituuttamista, positiivista sinänsä, mutta pahimpina hetkinä tunnen itse musertuvani tämän taakan alle. Päivittäiset vastoinkäymiset tuntuvat niin ylivoimaisilta ja satutan itseäni tietoisesti ajatuksillani, enkä taaskaan kykene kuittaamaan kaikkea pelkällä järkevällä ajattelulla. Olen kuitenkin varma siitä että nämä ajat ovat muuttuvia, nyt on vain yritettävä pitää päänsä kasassa ja selkä suorana. Ei tämä paska ole minulta aiemminkaan henkeä vienyt, vaikka lähellä on käyty.

7.5.2014

Minä olen tajunnanvirta


Vaikeista pitkittyneistä mielenterveysongelmista seuraava toipumisprosessi on pitkä ja kivinen tie, täynnä holtittomia heittelyjä sähköisestä impulsista ja ärsykkeestä toiseen. 

Ja mitä helvettiä on tuo olevinaan
Tuo jatkuva toipumisprosessi
Koko elämähän on vain prosessi

Kun viikoista tulee jatkumo ilman selkeitä maamerkkejä erottamaan päivät toisistaan, aika ja sen merkitys katoavat. Sairasloma, sairas loma. Hetkistä tulee satunnaisia välähdyksiä alitajuntaan, yksittäisiä sekunnin mittaisia tarinoita ilman alkua ja loppua. Auringonsäteet tuhoavat verkkokalvoni ja piirtävät syvää uraa lattiaan.

Kuka tietää missä minä olen
Ei näy minusta puolikastakaan
Helvettiä on tämä olevinaan
Tämä jatkuva toipumisprosessi

Joskus elintoiminnot pysähtyvät kokonaan määrittämättömiksi ajoiksi. Hermostosta murenee pieniä paloja, jonka seuraukseni keho alkaa pettämään ja ruumiinlämpö sahaa alle ja yli viitearvon. Tuntoaisti ei ole vain fyysinen ominaisuus.

27.4.2014

Muutama luontokuva

Viikko sitten perjantaina päätin lähteä pienelle kuvausretkelle lintujen ja maisemien toivossa. En lopulta jaksanut editoida kuin nämä neljä parhaiten onnistunutta kuvaa, mutta oli antoisa ja opettavainen reissu. Kuvasin pitkästä aikaa pelkällä zoomilla ja sain aivan uudenlaista inspiraatiota tähänkin touhuun.




23.4.2014

Videopostaus 4: Quumotuksia!



Kavereiden kannustuksesta päädyin tekemään videon!

31.3.2014

Oli noustava itse ylös utopian raunioista

On suorastaan surkuhupaisaa kuinka monta päivää jatkunut kirjoitusvimma purkautuu juuri tänään, kun yöunta on takana korkeintaan viisi tuntia ja olo on kuin ruumiilla. Henkisesti en kuitenkaan voisi voida tämän paremmin ja siitä inspiroituneena tulin kertomaan teille kahdesta elämäni viimeisimmistä suuresta muutoksesta.

1. Muutto omaan asuntoon. Aloin etsimään kohtuuhintaista yksiötä aktiivisesti vuodenvaihteen jälkeen ja kierrettyäni muutama sata kertaa Torin sekä vuokranvälityksen tarjonnat olin jo luopua toivosta, kunnes puolivahingossa törmäsin 27-neliöisen yksiöni vuokrailmoitukseen ja kävin näyttäytymässä paikan päällä. Uskomatonta kyllä, paria tuntia myöhemmin seisoin vuokraisännän toimistossa pidellen kynää vapisevassa kädessäni ja rustasin puumerkkini sopimukseen, joka oikeuttaisi minut ensimmäisen oman kotini haltijaksi. Valtakuntani on pieni ja pölyinen kuten vanhassa kivitalossa kuuluukin olla ja yhteisessä pesutuvassa on jotain kauan kaipaamaani tunnelmaa, mitä on myös yöaikaan ainokaisesta ikkunastani avautuvassa valomeressäkin.

2. Parisuhde. Yhteinen taival edellisen poikaystäväni kanssa kaatui omaan mahdottomuuteensa jo hyvän aikaa sitten. En valitettavasti tahdo puhua syistä sen tarkemmin, tilanteet vain muuttuvat ja ihmiset myös. Ehkä elämäni uudelleenaloittaminen vaati sen muutoksen myös näiltä osin. Tilanne kuitenkin on muuttunut niin, että olen jälleen parisuhteessa noin kahden kuukauden yksinolon jälkeen. Olisin viihtynyt sinkkuna varmasti pidempäänkin, mutta rakkaushan ei tunnetusti kysele lupia kun se kävelee vastaan ja ampuu haulikolla jalkaan tiputtaen sinut polvillesi. Suhteeni Miikaan eteni mielenkiintoisella tavalla. Olimme siis kavereita pidemmältä ajalta, tarkkaan ottaen tutustuimme toisiimme noin kaksi vuotta sitten mutta emme kesän 2012 jälkeen pitäneet toisiimme yli vuoteen yhteyttä ulkopuolisen vaikuttajan takia. Hän otti minuun jälleen yhteyttä viime marraskuussa ja siitä lähdettiin etsimään ystävyyttä uudestaan, joka ajan kanssa johti tähän. Vaikka tiedostin jo kauan aikaa sitten olevani ihastunut häneen, pidättäydyin myöntämästä ja puhumasta siitä kellekään, koska noh, olinhan vasta eronnut ja helposti syyllistyvänä persoonana pelkäsin muiden reaktiota. Kaikesta säätämisestä ja itsensä kanssa painiskelusta oli kuitenkin suunnaton apu, koska annoin itselleni aikaa ajatella ja käydä asioita läpi, yleisesti vain tunnustella miltä tämä tuntuisi vai tuntuisiko miltään... ja tuntuihan se, parhaalta asialta pitkään aikaan. Minä todella rakastan sitä miestä, en surullisen riippuvaiselle tavalla, vaan kuten kumppanin kuuluukin rakastaa toista puoliskoaan.

Haha, tämän postauksen kirjoittamiseen meni näköjään koko päivä. Nyt menen tyytyväisenä nukkumaan univelkani pois. Näemme taas, toivottavasti vaihteeksi kuvienkin merkeissä!

7.2.2014

Kaikki hyvin sisälläni, tein kodin sisääni


"Pitkästä aikaa" on varmasti ainoa tapa aloittaa uusi postaus näin pitkän tauon jälkeen, joten... hei vaan kaikille, onpa hienoa olla kuvioissa taas. Mitä tästä nyt on kepeät kaksi kuukautta kun viimeksi ilmoitin olemassaolostani. Se jäikin viimeisten konkreettisten muistojen joukkoon elämästä ennen uudelleensyntymää. Suhteellisen radikaalia puhetta, vai? Ehkä niin, mutta sivusta seuranneille ja etenkin itselleni totisinta totta. En oikeastaan keksi tähänastisen elämäni suurimmalle koitokselle parempaa ja kuvaavampaa termiä, vaikka kyseessä oli "vain" muutama viikko osastolla, mutta henkilökohtaisesti ajateltuna kuolin sisäänottoa edeltävänä päivänä ja aloin rakentamaan elämääni uudelleen, aivan alusta. Olin antanut masennuksen ja itsetuhoisuuden jatkua aivan liian kauan ja lopulta aikalisä kaikesta oli ainoa vaihtoehtoni. Luulen että tämä riittää tästä aiheesta, en ole huudellut asiasta ympäriinsä mutta ei se salaisuuskaan ole, ja ajattelen olevani pienen selityksen velkaa. Tässä syyni poissaoloon, äärimmäisen yksinkertaisesti.

Mutta mitä kuuluu nykyään? Ei oikein mitään. Alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen sairaslomani jatkuu kevätlukukauden ja jatkan kouluani syksyllä vanhaan tapaan. Päiväohjelmani on hyvin yksinkertainen, rutiineihin perustuva ja tylsä, mutta vihdoin minulla on aikaa ja ennen kaikkea lupa tehdä omia juttujani. Piirrän, katson sarjoja (The Big Bang Theory on mahtava!), juon kahvia ja otan lungisti, teen vähän mitä sattuu huvittamaan. Työskentelen blogini ulkoasun parissa ja se on edelleen keskeneräinen, pahoitteluni, mutta runko alkaa olemaan aika hyvin kasassa. Päädyin tällä kertaa yksinkertaiseen ja selkeään mustaan ja poistin todella paljon elementtejä, jotka veivät tilaa ja tekivät kokonaisuudesta turhan sekavan nykyisiin mieltymyksiini nähden. Voihan olla että päädyn lopulta lisäämään vanhaakin tähän joukkoon, kuka tietää. Ajatuksena kuitenkin oli tehdä blogista jälleen tuore versio, että kehtaan kutsua sitä omakseni.


Tässä teille bonuksena fresh meitsi, nauttikaa ja pysykää kelkassa jatkossakin! Rupean taas kirjoittamaan useammin ja toteutan lupailemiani postauksia omassa tahdissani. Rakastan teitä kaikkia.