31.3.2014

Oli noustava itse ylös utopian raunioista

On suorastaan surkuhupaisaa kuinka monta päivää jatkunut kirjoitusvimma purkautuu juuri tänään, kun yöunta on takana korkeintaan viisi tuntia ja olo on kuin ruumiilla. Henkisesti en kuitenkaan voisi voida tämän paremmin ja siitä inspiroituneena tulin kertomaan teille kahdesta elämäni viimeisimmistä suuresta muutoksesta.

1. Muutto omaan asuntoon. Aloin etsimään kohtuuhintaista yksiötä aktiivisesti vuodenvaihteen jälkeen ja kierrettyäni muutama sata kertaa Torin sekä vuokranvälityksen tarjonnat olin jo luopua toivosta, kunnes puolivahingossa törmäsin 27-neliöisen yksiöni vuokrailmoitukseen ja kävin näyttäytymässä paikan päällä. Uskomatonta kyllä, paria tuntia myöhemmin seisoin vuokraisännän toimistossa pidellen kynää vapisevassa kädessäni ja rustasin puumerkkini sopimukseen, joka oikeuttaisi minut ensimmäisen oman kotini haltijaksi. Valtakuntani on pieni ja pölyinen kuten vanhassa kivitalossa kuuluukin olla ja yhteisessä pesutuvassa on jotain kauan kaipaamaani tunnelmaa, mitä on myös yöaikaan ainokaisesta ikkunastani avautuvassa valomeressäkin.

2. Parisuhde. Yhteinen taival edellisen poikaystäväni kanssa kaatui omaan mahdottomuuteensa jo hyvän aikaa sitten. En valitettavasti tahdo puhua syistä sen tarkemmin, tilanteet vain muuttuvat ja ihmiset myös. Ehkä elämäni uudelleenaloittaminen vaati sen muutoksen myös näiltä osin. Tilanne kuitenkin on muuttunut niin, että olen jälleen parisuhteessa noin kahden kuukauden yksinolon jälkeen. Olisin viihtynyt sinkkuna varmasti pidempäänkin, mutta rakkaushan ei tunnetusti kysele lupia kun se kävelee vastaan ja ampuu haulikolla jalkaan tiputtaen sinut polvillesi. Suhteeni Miikaan eteni mielenkiintoisella tavalla. Olimme siis kavereita pidemmältä ajalta, tarkkaan ottaen tutustuimme toisiimme noin kaksi vuotta sitten mutta emme kesän 2012 jälkeen pitäneet toisiimme yli vuoteen yhteyttä ulkopuolisen vaikuttajan takia. Hän otti minuun jälleen yhteyttä viime marraskuussa ja siitä lähdettiin etsimään ystävyyttä uudestaan, joka ajan kanssa johti tähän. Vaikka tiedostin jo kauan aikaa sitten olevani ihastunut häneen, pidättäydyin myöntämästä ja puhumasta siitä kellekään, koska noh, olinhan vasta eronnut ja helposti syyllistyvänä persoonana pelkäsin muiden reaktiota. Kaikesta säätämisestä ja itsensä kanssa painiskelusta oli kuitenkin suunnaton apu, koska annoin itselleni aikaa ajatella ja käydä asioita läpi, yleisesti vain tunnustella miltä tämä tuntuisi vai tuntuisiko miltään... ja tuntuihan se, parhaalta asialta pitkään aikaan. Minä todella rakastan sitä miestä, en surullisen riippuvaiselle tavalla, vaan kuten kumppanin kuuluukin rakastaa toista puoliskoaan.

Haha, tämän postauksen kirjoittamiseen meni näköjään koko päivä. Nyt menen tyytyväisenä nukkumaan univelkani pois. Näemme taas, toivottavasti vaihteeksi kuvienkin merkeissä!