24.9.2014

The creative adult is the child who survived

Vietän usein edelleen sekavia tunteja maaten sängylläni pimeyden sylissä ja kuunnellen musiikkia niin kovalla että tärykalvojani särkee. Ahdistun edelleen samankaltaisista asioista ja tunteista, ja pelkään edelleen omaa reagointiani ja sitä tunnetta kun tuntuu että kehoni repeää liitoksistaan. Ajattelen usein olevani viallinen, liian raskas taakka kannettavaksi, itsekäs ja äärettömän typerä. En tahtoisi ilmaista mitään negatiivisia tunteitani, koska se aiheuttaa vain mieletöntä syyllisyyttä ja tunnetta etten ole tarpeeksi hyvä ja ehjä, normaali. Siinä missä ystäväni suunnittelevat yhteistä illanviettoa minä hyväksyn hiljaa sen faktan, etten ole vieläkään tarpeeksi vahva kohtaamaan pelkojani päihteisiin liittyen. Ja itken taas. Ja lisää. Ja lisää, niin kauan etten saa henkeä ja olen täysin turta. Kyselen itseltäni päivittäin olenko oppinut yhtään mitään, olenko sittenkään yhtään terveempi mitä vuosi sitten. Olen syksyn aikana saanut kohtauksia lähes päivittäin ja usein kaikki päättyy Miikan syliin, jossa lopulta alan rauhoittumaan ja itkun takaa kerron sana kerrallaan mikä minulla on hätänä. Sillä hetkellä minua hävettää ja surettaa, mutta joka kerran jälkeen tunnen suurta ylpeyttä edistymisestäni tunteiden näyttämisen ja niiden hallitsemisen saralla. Tunnen myös ylpeyttä hänestä, että olen saanut niin hienon, ymmärtäväisen ja vahvan ihmisen kumppanikseni. Pahoittelen usein sitä kuinka suuri vaiva ja huolenaihe olen, mutta silloin hän sanoo minulle ne sanat, joita en ole kuullut koskaan kenenkään muun suusta: "Minulla ei ole mitään hätää. Minusta tuntuu, että tunnet olevasi itsellesi suurempi vaiva kuin mitä todellisuudessa olet muille". Itken ja hymyilen, hän hymyilee takaisin. 

Minä paranen. Ennen kaikkea itseni, sitten läheisteni ja hänen takiaan.

1 kommentti :