19.12.2015

Vanhemmat tietää saa, tyttö on romuna

Se etteivät blogitekstini enää nykyään sisällä lainkaan kuvia ei ole paha juttu, mutta tekstin sisältö on viimeiset pari postausta kiertynyt täysin yhden asian ympärille. Toisaalta, kirjoitan tätä blogia juurikin niistä lähtökohdista, että tämä formaatti toimii minulle parhaana mieleni jätekaivona.

Fysiatri soitti minulle torstaina kun olin erikseen pyytänyt polilta soittoaikaa kaksi viikkoa aiemmin. Olin saanut kirjeitse tiedon toisten magneettikuvien tuloksista, mutta jatko hoidon ja kuntoutuksen suhteen jäi epäselväksi. Niin jäi soitonkin jälkeen. Ylilääkäri totesi, että hänellä on taskut tyhjät minun tilanteeni suhteen kun mitään vasemman jalan hermokipuja selittävää ei löytynyt, vaikkakin reuma on nivelten kunnon perusteella poissuljettu. Hän tuntui unohtaneen sen, että selässäni on yhä edelleen välilevyn pullistuma vaikka jalka onkin nyt papereissa merkitty "terveeksi". Ei mitään ohjeita fysioterapiaan, ei minkäänlaista vinkkiä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Teki lähetteen kipupoliklinikalle ja toivotti hyvää joulua. Puhelun päätyttyä purskahdin itkuun silkasta pettymyksestä ja äärettömästä vitutuksesta. En voi vieläkään uskoa miten helposti eri lääkärit pesevät kätensä minun jutustani kun eivät löydä sitä mitä siellä pitäisi olla, tässäkin tapauksessa homma menee niin että ei reumaa, ei vikaa. Kivut jatkuu mutta ei siellä mitään ole. Kirjoitan sellaisella vimmalla perkeleen sekavaa tekstiä ulos etten ehdi edes ajattelemaan kaikkea, mielessäni on vaihtelevasti kaikki maailman asiat ja puolet ajasta ei yhtään mitään. Huonosti nukutut yöt ja painajaiset vaativat veronsa varsinkin nyt, kun kolmisen viikkoa sitten myös mieleni romahti. Pian sen jälkeen Miika lähti Saksaan mikä on tehnyt omasta selviytymisestä hankalampaa kun se rakkain ja luotetuin on poissa viereltä. Onneksi pidämme toisiimme yhteyttä lähes päivittäin. Jos on nähtävä jotain hyvää tässä tilanteessa niin se, että tällä tavoin opin selviytymistä äärimmillään omien ajatuksieni ja ahdistukseni kanssa. "Kyllä minä omat demonini kesytän".

11.11.2015

Kroonisesti akuutti

Tekstin suoltaminen ja ajatuksiensa kokoaminen on liian vaikeaa tänään, joten ottakaa kollaasi erilaisista lyriikoista. Lyhyesti mua vituttaa ja ahdistaa edelleen se, miten olen joko liian turta ajattelemaan tai liian ahdistunut ja vihainen käsittelemään mitään.

Se mikä aikanaan sai aikaan trauman.
Saattaa ollakki just kaikkein tärkein sauma

Seuraan tän homman toivottavasti
Onnelliseen loppuun asti
Mut pelkään, et joku mussa muuttuu
Matkal peruuttamattomasti.
(Ritarikunta - Kroonisesti akuutti)

Mä mietin, minkä valokuvan ne laittaa siihen kynttilän taakse,
koska sellasen elämän ilosen otoksen löytäminen musta on haaste

Mä en oo olemassakaan..
Jumalan kämmeneltä, 
putosin jo 4-v:eenä.
Ja tarvin koukun jossa roikkua
(Pyhimys - Ote)




21.9.2015

Miltä tuntuu olla se joka aina kohdataan pohjalla?

Vaikka minulla onkin ollut ruhtinaallisesti aikaa viimeiset puoli vuotta, en ole missään välissä saanut aikaiseksi kirjoitella blogia, mikä on sinänsä surullista koska olen tarvinnut kipeästi alustaa minne purkaa turhautuneisuuttani. Rehellisesti sanottuna vituttaa ympäri vuorokauden.

Minusta piti tulla media-assistentti menneenä keväänä. Painoin syksyllä innoissani duunia valmistumiseni eteen, kuroin kursseja kasaan ja valmistelin lopputyötäni. Joulukuussa pääsin työssäoppimaan paikalliseen valokuvausliikkeeseen, loistavien ihmisten oppiin ja työilmapiiri oli mitä mainioin. Sen täytyy olla jotain pahaa karmaa, että henkisen voinnin ollessa mainio kehoni pettää alta, tai sitten tuurini vain on erittäin huono. Olen lapsesta asti kärsinyt vasemman jalan kovista hermokivuista aina liikunnan jälkeen, toisinaan myös levossa. Kävin muutamaan otteeseen lääkärissä, mutta ilman lisätutkimuksia niiden kerrottiin olevan vain tavallisia kasvukipuja. Pitkän aikaa ihmettelin sitä, että miksei oikea jalkani koskaan oireile, mutta lopulta en jaksanut enää välittää koko asiasta. Jossain vaiheessa teini-ikää vaiva alkoi tuntumaan myös paikalliskipuna lonkassa hermosärkyjen lomassa. Kävin yhdessä vaiheessa fysioterapeutin vastaanotolla, mutten saanut vaivaani juurikaan apua. Tässä vaiheessa on kai hyvä mainita, että säryt olivat usein niin kovia, etten pystynyt nukkumaan ilman särkylääkeannosta ja saatoin itkeä tunteja sängyssäni. Peruskoulun päätyttyä ja siirryttyäni ammattikouluun kivuista alkoi tulla säännöllistä lisääntyneen liikunnan ja seisoskelun ohella. Nyt viime joulukuussa ollessani työssäoppimassa jalkani kirjaimellisesti petti altani, sillä menetin kävelykykyni kokonaan. Vasen jalka ei kestänyt kannatella painoa ja olin päiviä poissa töistä. Suoritin kuitenkin topin loppuun hyväksytyin arvosanoin ja helmikuun jälkeen en käynyt enää kertaakaan koululla kuin vasta palaverissa toukokuussa.

Karkeasti tiivistetty versio, toisaalta ei tästä tilanteesta ole erityisemmin mitään muuta kerrottavaa. Kipujen eteen tehdyt toimenpiteet olivat ainakin yrittämistä, vaikka sainkin väärän diagnoosin lonkan limapussin tulehduksesta ja yhteensä kolme kortisoni-injektiota kevään aikana. Kävin koko heinäkuun fysioterapiassa, josta en saanut kipuihin helpotusta mutta siellä selvisi että alaselkäni on aivan kosketusarka ja jalat ja lanneranka eivät enää kestä kamppailulajeja. Saamani ennusteet ovat aika synkkiä, niitä selvitellään tämän kuun lopussa magneettikuvauksella ja mahdollisella hermoratatutkimuksella. Miltäkö minusta tuntuu? Aivan saatanan turhautuneelta, väsyneeltä, vihaiselta, hyödyttömältä. Minusta on tullut kyyninen ja vittuuntunut, ja häpeän avun tarvettani. En enää edes jaksa välittää siitä ettei lähiomaisillani ole minkäänlaista ymmärrystä siitä miten hirveitä kipuja minulla on päivittäin, en jaksa taistella saadakseni sanomaani perille. Kaikesta emotionaalisesta (ja hermokipulääkkeiden aiheuttamasta) turtumisesta huolimatta tunnen suurta epäonnistumista elämässäni esimerkiksi siitä, etten kykene käymään edes 79-vuotiaan mummoni luona siivoamassa. Liian usein jätän puhelimeni soimaan kun hän soittaa, yksinkertaisesti koska hävettää niin paljon.


Kuinka kauan tämän täytyy jatkua ennen kuin menetän järkeni?

29.6.2015

Kanna sinä nämä munki painot, sähän ne mulle annoit

Juuri nyt en kuulu mihinkään enkä ole yhtään mitään yhtään kellekään. Olen liian rikki jaksamaan edes omia ajatuksiani ja perkele sentään, ne tappavat minut.


27.2.2015

Valtakunnassa kaikki hyvin

Elämä rullaa ihan mukavasti, ehkä juuri siksi en olekaan kirjoitellut pitkään aikaan mitään. Lisäksi minua ahdisti blogin kuvien puute ja kamerassani on ollut tyhjä akku kohta kaksi kuukautta, mutta onneksi iPhonessa on vakio-ominaisuutena hyvä kamera ja äärettömän mukava käyttöliittymä mikä on vähän helpottanut kuvamateriaalin keräämisessä. Haluaisin kovasti ryhdistäytyä blogin suhteen ja taisin vuodenvaihteessa luvatakin niin itselleni. Pitkän tekstin lukeminen on teistä varmasti pidemmän päälle melko uuvuttavaa, joten päätin koota muutaman tärkeän ja vähemmän tärkeän kollaasin viimeisen puolen vuoden ajalta.

Olen haaveillut omasta lemmikistä ihan pienestä pitäen ja muutettuani omilleni päätin hankkia sellaisen heti mahdollisuuden tullen. 20.09.2014 otin Miikan perheen auton alleni, lastasin hyvän ystäväni Asserin apukuskin paikalle ja lähdin sydän pamppaillen kohti Tamperetta. Määränpäässä kasvattajan luona minua odotti maailman suloisin pieni käärmevauva, kuningaspytonin urospoikanen. Dutch on värimuodoltaan pastel ja syntynyt heinäkuussa -14, eli muutti luokseni noin kolmikuisena ja on nyt iältään hieman yli puolivuotias. Ujo ja vieraita hajuja aristava yksilö, mutta tunnistettuaan häntä käsittelevän henkilön muuttuu uteliaaksi kiipeilijäksi eikä tunnu paljon päätä huimaavan kun kiipeää mamman niskaa pitkin pään päälle katselemaan ympäristöä :3

Vietimme Miikan kanssa puolivuotispäivää 28.09.2014 pienellä erämaavaelluksella paikallisissa maisemissa (oikea alareuna). Ensi kuussa olemme olleet yhdessä vuoden ja samana päivänä on myös kulunut vuosi Miikan ja kavereiden bändin Hetken Mielijohteen ensimmäisestä keikasta, onnea pojat! Mitä meihin tulee, olemme onnellisia. En varmasti tule koskaan löytämään sanoja kuvaamaan sitä kuinka onnelliseksi hän minut tekee. Miika hyväksyy minut tällaisena, keholtani ja mieleltäni arpisena, edelleen traumojen uhrina, mutta hänelle olen selviytyjä.

Paha olo on edelleen läsnä. Ei välttämättä päivittäin, mutta se iskee useita kertoja viikossa. Se mihin terapiassa ollaan pyritty on toteutunut erittäin hyvin, vaikken sitä aina jaksakaan uskoa. Alkoholiin liittyvä traumakokemus ja sen kanssa selviäminen ovat olleet vaikein asia tänä syksynä, mutta myös kaikkein tuottavin positiivisten tuloksiensa kannalta. Olen oppinut luottamaan muihin ja ennen kaikkea itseeni, jonka päässä se koko trauma on. Minä pelkään, mutta pelko ei enää hallitse elämääni.

Tässä vielä kollaasi siitä miltä näytän nykyään. Raju refluksitauti on laihduttanut minua muutamilla kiloilla lisää, mutta olen edelleen normaalipainoinen ja todella tyytyväinen nykyisiin mittoihini. Pukeudun edelleen lähinnä mustaan ja tyyliäni ei voi vieläkään luokitella mihinkään, mutta olen erittäin kiintynyt alternative- ja punk-pukeutumiseen. Piikkikaulapannasta on tullut jälleen suosikkiasusteeni ja oikealla alakulmassa näkyvä kaapu on maailman mukavin vaate. 

Nähdään taas!