21.9.2015

Miltä tuntuu olla se joka aina kohdataan pohjalla?

Vaikka minulla onkin ollut ruhtinaallisesti aikaa viimeiset puoli vuotta, en ole missään välissä saanut aikaiseksi kirjoitella blogia, mikä on sinänsä surullista koska olen tarvinnut kipeästi alustaa minne purkaa turhautuneisuuttani. Rehellisesti sanottuna vituttaa ympäri vuorokauden.

Minusta piti tulla media-assistentti menneenä keväänä. Painoin syksyllä innoissani duunia valmistumiseni eteen, kuroin kursseja kasaan ja valmistelin lopputyötäni. Joulukuussa pääsin työssäoppimaan paikalliseen valokuvausliikkeeseen, loistavien ihmisten oppiin ja työilmapiiri oli mitä mainioin. Sen täytyy olla jotain pahaa karmaa, että henkisen voinnin ollessa mainio kehoni pettää alta, tai sitten tuurini vain on erittäin huono. Olen lapsesta asti kärsinyt vasemman jalan kovista hermokivuista aina liikunnan jälkeen, toisinaan myös levossa. Kävin muutamaan otteeseen lääkärissä, mutta ilman lisätutkimuksia niiden kerrottiin olevan vain tavallisia kasvukipuja. Pitkän aikaa ihmettelin sitä, että miksei oikea jalkani koskaan oireile, mutta lopulta en jaksanut enää välittää koko asiasta. Jossain vaiheessa teini-ikää vaiva alkoi tuntumaan myös paikalliskipuna lonkassa hermosärkyjen lomassa. Kävin yhdessä vaiheessa fysioterapeutin vastaanotolla, mutten saanut vaivaani juurikaan apua. Tässä vaiheessa on kai hyvä mainita, että säryt olivat usein niin kovia, etten pystynyt nukkumaan ilman särkylääkeannosta ja saatoin itkeä tunteja sängyssäni. Peruskoulun päätyttyä ja siirryttyäni ammattikouluun kivuista alkoi tulla säännöllistä lisääntyneen liikunnan ja seisoskelun ohella. Nyt viime joulukuussa ollessani työssäoppimassa jalkani kirjaimellisesti petti altani, sillä menetin kävelykykyni kokonaan. Vasen jalka ei kestänyt kannatella painoa ja olin päiviä poissa töistä. Suoritin kuitenkin topin loppuun hyväksytyin arvosanoin ja helmikuun jälkeen en käynyt enää kertaakaan koululla kuin vasta palaverissa toukokuussa.

Karkeasti tiivistetty versio, toisaalta ei tästä tilanteesta ole erityisemmin mitään muuta kerrottavaa. Kipujen eteen tehdyt toimenpiteet olivat ainakin yrittämistä, vaikka sainkin väärän diagnoosin lonkan limapussin tulehduksesta ja yhteensä kolme kortisoni-injektiota kevään aikana. Kävin koko heinäkuun fysioterapiassa, josta en saanut kipuihin helpotusta mutta siellä selvisi että alaselkäni on aivan kosketusarka ja jalat ja lanneranka eivät enää kestä kamppailulajeja. Saamani ennusteet ovat aika synkkiä, niitä selvitellään tämän kuun lopussa magneettikuvauksella ja mahdollisella hermoratatutkimuksella. Miltäkö minusta tuntuu? Aivan saatanan turhautuneelta, väsyneeltä, vihaiselta, hyödyttömältä. Minusta on tullut kyyninen ja vittuuntunut, ja häpeän avun tarvettani. En enää edes jaksa välittää siitä ettei lähiomaisillani ole minkäänlaista ymmärrystä siitä miten hirveitä kipuja minulla on päivittäin, en jaksa taistella saadakseni sanomaani perille. Kaikesta emotionaalisesta (ja hermokipulääkkeiden aiheuttamasta) turtumisesta huolimatta tunnen suurta epäonnistumista elämässäni esimerkiksi siitä, etten kykene käymään edes 79-vuotiaan mummoni luona siivoamassa. Liian usein jätän puhelimeni soimaan kun hän soittaa, yksinkertaisesti koska hävettää niin paljon.


Kuinka kauan tämän täytyy jatkua ennen kuin menetän järkeni?